Ihmiset, heimoa jaloa, ei ne nosta haloa, mun vaivaisen erheistä kummista. Pilvistä tummista ma viis välitän. Vaikk sain syövän, sen avullanne lyövän, ma pystyn, taudin lystyn ja taivas iloitsee.. Oi suuri on, ihmisheimon hyvyys! Ma teitä kiitän.. 

 Sain 63 tykkäystä runostani twitterissä. Se ei poistanut tyhjyyttänii. Sain vain hetkellisen hurmion typerysten kusettamisesta. 

 Eino Leino tuli roskiksen luona vastaani. Hän oli juuri julkaissut runonsa Kahvila.Tarkoitti kosmista kahviota, hetkien katoavuutta, mutta en ilmaissut tietämystäni hänelle. Yritin saada häneltä tietoja, jotka voisin käyttää itseni nostamiseen, hänen nolaamiseensa.

Toistin lyhyen keskustelumme aikana monta kertaa sanan kahvila. Katsoin häntä kiinteästi. - Menen lähikahvilaan. Hän ei tarttunut täkyyni. Yleensä se tepsii, sanatäky. Ihmiset tarttuvat siihen, laulavat totuuden asioistaan, mielipiteistään. Toistin. - Menen lähikahvilaan! Hän: Yeah. Mukava paikka. Tarjoan siellä joskus sinulle kahvin ja konjakin. Hän jatkoi matkaansa. Kiehuin vihasta. Edes se ei antanut iloa, että huomasin hänen näkökykynsä heikentyneen tuntuvasti. "Tekopeliä! Ei sen näössä mitään vikaa ole! Se täytti kerran - minä näin, minä näin! - lottokuponkia kioskilla! Siinä todiste häntä vastaan!

 Ihmiset, heimoa jaloa, ei ne nosta haloa..