Osasto oli kuin surkukoominen operettinäytelmä teatterikonnineen, kuin kaikki, lääkärit, hoitajat, siivoojat ja potilaat olisivat näytelleet ennalta laaditun käsikirjoituksen mukaan. Näytelleet ihmistä. Esiintyjinä eläimet apinamaisinen kyhnytyksineen. Kaikki odottivat esityksen päättymistä palatakseen koloonsa tai taivaan pilviholvin takaiseen loistoon. Taivaskotiinsa. 

 Fysioterapeutti työnsi pyörätuolia, johon oli istutettu mies. Hoitaja pompotti kumilangalla lattiaan potilaan surkastunutta jalkaa. 

 Ruokasalissa, salongin halvassa jäljitelmässä, ihmisapinat söivät nirsoillen. Vaihtoivat mielipiteitä kuin pieniä sanomalehtipaperiin käärittyjä halpoja korurasioita. Sinisiin asuihin sonnustautunut henkilökunta hääräili ja heidän tekojensa kätkyeinä olivat omat, arkiset pikkumurheensa isoina. Esitys, näytelmällinen, toi katsojan mieleen teatterin ja vehkeilevän puoluekokouksen epämääräisen yhdistelmän. Näytös toistuisi taas seuraavassa osiossa. Katsojan hajamielinen pakkokatse etsisi pientä jännitysmomenttia. Oliko joku ruokaileva kadonnut, korvattu toisella esiintyjällä. Hidastettu elokuva, jossa  kehnosti näytelty tehokkuus, kiireen vaikutelma, teki absurdin vaikutelman.