Hyvä vs. huono kirja. Ennen julkaistiin vain kirjoja. Nyt on tuotantolaitoksia (paskankin) tuottajia. Amatöörejä liukuhihnaduunissa, väärän ruuvin vääntäjiä. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ei edes pahoita mieltä. Se on väsähtänyt, huonosti virtaava oja. Syvyys, leveys, missä?  

 Aleksis Kivi, Olavi Paavolainen, joka oli kokonaisuuksiin pieniä yksityiskohtia maalaava mestari, pitsikirjoituksen suurmestari. Kyrö kuin nykyajan mehupillikolumnisti, joka kertaa latteuksia.

 Ilahduttava uutuus on Teemu Luukan New Yorkin uhmatar, Tyyne Kalervon story. Huolellinen taustoitus ja luovuuden virta integroituvat. Ohutneulanäyte, ei omenapora, metropolin sydämestä. Mikro & makro. Elämänkerrat, kuten esseet, ovat genreltään harvinaisia kuin kolmas korva tai silmä kädellisellä. Tätä kirjaa suosittelen lämpimästi. Lukulamppumatka menneisiin vuosiin, menneeseen aikaan, johon taitava kirjailija puhaltaa hengen. Kyrön paperinukketavikset vs. mestarin maalaus. Kumman valitset?