Arttu Iivari Lintu oli pieni, hikinen mies. Niin hänen esimiehensä kerran kuittasi tutkimuslaitoksella, kun Lintu mainitsi, että hänen tutkimustuloksensa nielaisivat röyhkeästi nimekkäämmät tutkijat. Toistuvasti. 

 Eläkkeelle kuusikymppisenä sydäntällin jälkeen. Yksinäinen poikamiesasunto. Tyhjyys. Kaipuu jonnekin. Sanojen taakse. Hän oli päätynyt tulokseen, että sanoilla ei todellisuutta kyennyt kuvaamaan. Sanat olivat sapuskaa liikkuville, röhkivlle lihansyöjäkasveille. 

 Hän kuntoutui itseään pitkillä, hitailla kävelylenkeillä. Ruokki lintuja. Harrastus johti hänet pihaparlamentin hampaisiin. Lintu alkoi liikkua aamuöisin, iltamyöhään. Hän pelkäsi rumasuista,  räkättävää porukkaa. Olivat kuin lynkkausjoukko. 

 Sitten, sattumako, johti hänet kontaktiin naapuriportaan Siirin, ihmispelko hänkin, kanssa. He ystävystyivät. Joivat kahvia naisen yksiössä. Pitivät toisiaan kädestä. He olivat sanojen takana. Yhdessä.