Se oli 50-lukua. Tehtaiden ihmiset aamuhämärässä. Kuin äänettömät haamut. Rintamamiehet purkivat kotona sotatraumojaan. Eivät toipuneet. Jatkoivat kärsimysten ketjua. 

 Tutti Tonton suussa. Pyöri. Tippaiita antoi pistoksen sairaalle äidille, joka nauraen sanoi: - Tule Tonto auttamaan! Poika pudotti tulin. Sivelin synnyttäjänsä poskea. - Ei mun äitiä saa kiusata! 

 Naiset tulivat luokkaan kiihtyneinä. Pukuhuoneen vessassa oli tirkistelijä! 

 Tonto säntäsi alakertaan, potkaisi vessan oven auki. Lihava nuorukainen. Tonto väänsi hänen käsivartensa lukkoon, talutti kurkkijan luokkaan. - Mitä sää sen tänne toit! kirkaisi joku. Tragikomediaa.. Tonto näki vangissaan kärsivän ihmisen. Päästi menemään. 

 Arjen sankaruus parisuhteissa. Varsinkin avioliitossa Tonto kantoi liian suurta ristiä ihmisvoimillaan, Vaimon mielialaa hän ei kyennyt korjaamaan. Ei kyennyt pelastamaan epävakaata prinsessaa mielisairauden lohikäärmeeltä. Uupui itse. Vaimo häipyi. Palasi vielä kerran. Kahden poliisin kanssa. Laiton homma. Kotirauhan häirintä, kotiin tunkeutuminen. Käsiraudat, nyrkkiä, kaappiin. Virkailijat uskoivat naista ilman mitään todisteita. No, mennyt mikä mennyt. Tontossa aina asunut viisaus tuli varjoista pois. Vasta nyt, vanhana, hän sai oman elämän. Puutteineen, rajoituksineen. Hänestä ei ollut sankariksi. Ihmiseksi oli.