Kuu paistaa joelle.. Kanootti lipuu lähes äänettömästi eteenpäin. Kohti loistavaa nuotiota, jonka äärellä miesjoukko torkkuu. Samassa pöllön kolkko.. Näin olisi voinut alkaa jokin inkkarikirja, joita luin kilokaupalla lapsena. 

 Kavereitani ei juurikaan kirjat kiinnostaneet. Koulussa lähinnä tytöt olivat lainaston käyttäjiä. Miksiköhän paikka on nyt kirjasto? 

 Luin siis paljon länkkärikamaa. Olin aina intiaanien puolella. Myös historiallisia, romantisoituja sotakirjoja fanitin. 

 Lähellä teini-ikää, aika kävi pitkäksi, ehdotin länkkärileikkiä. Hain kotoa muovimiekan. Palasin pihaan. Muut eivät olleetkaan hakeneet leluaseitaan. Erään elämänvaiheen loppu. 

 Inkkareista oli luontevaa siirtyä Irwiniin. Kapinoitsijarenttuun. Hieman kaivaten, hymähdellen ajattelen noita menneisyyteen virranneita hetkiä, vuosia. 

 Politiikka ei silloin kiinnostanut. Kapinoin arkea vastaan lähtemällä merelle. 

 Ja nyt, vanhuuden porstuassa. Kapinat on kapinoitu,  apinoitu. On sopeutumisen aika. On hyväksyttävä ikääntymisen tahttimittari. On toisten vuoro muovata maailmaa, ympäristöä, itseään. Mutta, mutta.. Palaan lapsuuslukemiston pariin. Luen kuin joskus ennen.. Ilman analyysia, kritiikkiä. Ja joskus soitan tuubista Irwinin biisejä.