Hän oli kuin seppelöity ikuinen nuoruus, ikiaika ilman unen harsoa. Ehkä hetki olikin unta, uninäkyä, joka oli himmeydessään vahva kuin kuparipannusta heijastuva valomassa. 

  Vuodet, menneet vuodet, vain tässä ja nyt oli totta. Kaukainen huilu. Lähde ja lampaat. Minuuden paimen. Pakanallinen jumalatar. Hiilloksen lämpö, jonka tunsin marraskuussa. Nyt oli sydänkesä. Suljettu kirjekuori,  huomisen viesti