Kärsimme, vai onko suru nautintoainetta, slaavilaisesta melankoliasta. Oma ikäpolveni on lähempänä Siperiaa kuin jenkkilän vau-kulttuuria.

 Emmekö ole iloisia, jos vastavoima surua ei olisi? Epätäydellisen kaipuu täydellisyyteen. Syntipukki on ulkopuolellamme, ilman sitä, häntä, olisimme onnellisia... Kierrätys on in. Ihmissuhteissakin..

 

 Suremme kaiken katoavaisuutta. Maistelemme surun jäätelötuuttia.  Äsken tunsin surua siitä, kuinka moni naapurini on poistunut keskuudestamme.

 

 Suru ei ole sairaus, depressio on. Surun leima tekee meistä ihmisiä. Olemme ehkä muutakin kuin ihmistä näytteleviä eläimiä?